perjantai 20. marraskuuta 2015

Syksyn hiljaiseloa

No ei sentään, elämää on kyllä ollut tänäkin syksynä ihan riittävästi. Retkeilyhommat ovat olleet olleet muutaman kuukauden tauolla monestakin syystä. Työ- ja opiskelukiireitä sekä minulla että vaimolla, musiikkiharrastuksen jatkamista 15 vuoden tauon jälkeen, ja ehkä inspiraatiokin on ollut vähän hakusessa välillä. Yöreissuille en ole ehtinyt tai viitsinyt lähteä sitten syyskuun taitteen lapinreissun, viikonloput ovat olleet sen verran rikkonaisia ja enimmäkseen olen saanut olla lasten kanssa kotosalla. Muutaman tunnin koiralenkkejä risukeitinkahveineen olen toki muutamina lauantaipäivinä tehnyt etenkin tuolla Oriveden suunnilla.

Tampereella avattiin joulu

Iltakahvilla jossakin lokakuussa

Valkoisella (Helvetinjärven kansallispuisto) makkaranpaistossa

Lauantailenkillä

Seuralainen
Tällä hetkellä ikkunasta näkyy valkoinen maisema. Tampereelle satoi tänään (20.11) talven ensilumet. Se on mukavaa. Viime vuonna olin blogimerkintöjen perusteella noin viikkoa aikaisemmin Kirskaanniemessä ensilumenleirillä. Ihan aikataulussa siis ollaan. Jos tässä talvea alkaa ihan tosissaan tekemään, niin on kyllä ryhdistäydyttävä ja lähdettävä nauttimaan valaistuneista illoista jonnekin Pirkanmaan metsiin. Eilen näin pakkasta ja kirpeyttä huokuvan lumisen valokuvan Hämeenlinnassa eräässä lounaskahvilassa. Iski kyllä suunnaton kaipaus näihin maisemiin:


















keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Vätsärin liepeillä 2.-5.9.2015

Taas on aloitettava kirjoitus ihmettelemällä, kuinka nopeasti aika rientää. Siitä on jo kolme viikkoa kun silloisena keskiviikkona tähän aikaan istuin autossa luultavasti jossakin Sodankylän yläpuolella. Syyskuun ensimmäinen viikko merkitsi jo perinteiseksi muodostuneen, vanhan kaveriporukan syysretkeilyä. Pari vuotta sitten itse kukin meistä aloitteli Lapin vaelluksiaan, kun vietimme pidennettyä viikonloppua Aakenustunturin maisemissa. Viime vuonna vaeltelimme Pöyrisjärvellä, ja tänä vuonna n. 10 henkilön ja kolmen auton harva karavaani kulki kohti Sevettijärveä. Itse aloitin reissun jo 1.9, kun pakkasin lapset sekä tavarat autoon, hyvästelin vaimon ja koiran ja matkustelimme Pudasjärvelle. Lapset saisivat viettää syyslomansa jo ennakkoon mummiloissa, ja minä tekisin vielä keskiviikkopäivän etänä. Syyskuinen ilta tien päällä Tampereelta Oulun kautta Pudasjärvelle tuntui taas melko pitkältä ja pimeältä, onneksi seura oli hyvää ja kiltisti.

Rantsilan kohdilla
Keskiviikkona neljän maissa hyppäsin anoppilan pihasta kaverin sitikkaan. Päivällä olin huomannut jonkun muistuttelevan Facebookissa, että Ylä-Lapissa oli alkanut jo hirvenmetsästys. Ajattelin ottaa varman päälle, ja hankkia jotakin oranssia helpottamaan oranssilakkisten (ja punanenäisten?) tunnistustehtävää. Asia tietenkin unohtui, ja muistui mieleen samalla minuutilla kun kaverin auto kaarsi pihaportille. Pyysin kaveria koukkaamaan vielä toisen mummilan kautta, arvelin verstaasta löytyvän jotakin teemaan sopivaa. Kokonaista viisi sekuntia tarvitsi etsiä, kun jo jostakin hyllynvälistä pilkotti JahtiJaktin hirviliivi. Kiitos muutaman vuoden takaisten massiivisten etupakettien, Erätukku ei pettänyt taaskaan.

Kylän pinnasta keräilimme kyytiin vielä pari muuta kaveria tavaroineen, ja sitten lähdimme kipuamaan suomineitoa ylöspäin. Rovaniemen Citymarketissa pysähdyimme täydentämään viimeiset eväät ja tarvikkeet. Sodankylässä söimme ei-niin-onnistuneen hampurilaisaterian. Muuten matka sujui mukavasti rupatellessa ja kauniita esiruskaisia maisemia katsellessa. Sodankylään asti reitti oli tuttu, palvelinhan viime vuosikymmenen loppupuolella 9 kk Jääkäriprikaatissa. Sodankylästä ylöspäin en ollut koskaan ennen käynyt. Kerta se on ensimmäinenkin.

Taas tien päällä
Pimeä tuli jossakin Saariselän korkeuksilla. Olimme sovitulla autonjättöpaikalla Kirakkajärven eteläpuolella joskus puolen yön maissa. Pääjoukko oli tullut jo aikaisemmin päivällä, ja pystyttänyt leirin Vainoslompolon pohjoispäähän. Sen verran matkanteko tuntui, että pikaisen iltapalan ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen jakauduimme nukkumaan kahteen kotatelttaan ja yhteen pikkutelttaan. 

Ensimmäinen leiri Vainoslompololla


Meidän seurueemme vaellusfilosofia on aina ollut hyvin pitkälti se, että ei ne kilometrit vaan se vietetty aika. Niin nytkin. Tarkoitus oli nousta Vainospään yli ja kiertää Vainosjärven taakse Pahtareikäjärvelle. Sinne pystyttäisimme leirimme pariksi päiväksi ja tekisimme pieniä kalastus- ja nähtävyydenkatseluretkiä kuka minnekin.

Torstai-aamuna unta riitti kenellä kahdeksaan, kenellä lähemmäs kymmentä. Kalavehkeitä viriteltiin, puuroja keiteltiin. Ehkä puolen päivän maissa viimeinenkin sai hilattua rinkkansa selkään ja lähdimme jotostamaan lompolon takana siintävää huippua kohti. Alueelle tyypilliseen tapaan reitti oli kivinen, ja rakka karkeajakoista. Ei tarvinnut huolehtia, että lehmän kokoiset kivet muljuaisivat kengänpohjan alla. Ilma oli pilvinen, ei erityisen kylmä mutta ei liian lämminkään. Lihaksistokin lämpeni ja vetreytyi muutaman kilometrin kävelyn jälkeen.






Huiputimme Vainospään ja takarinteellä pysähdyimme lounastauolle. Syönnin päälle laskeuduimme katajikon ja koivikon muodostamaan pusikkoon. Kohtuullisen raskaskulkuisen alarinteen jälkeen saavuimme Vainosjärven rantaan lähellä sen lounaisnurkkaa. Sieltä ei ollutkaan enää kovin pitkää kävelyä Pahtareikäjärvelle. 


Pahtareikäjärvellä saimme pienen, puolin ja toisin suhteellisen asiallisen argumentoinnin päätteeksi valittua leiripaikan oikein mukavan näköisen lahden rannalta. Teltat saatiin kohtuullisen kivettömille paikoille pystyyn, ja eikähän siinä sen jälkeen ollut kuin nautiskella. Torstai-ilta ja perjantaipäivä sujui mukavasti tulistellen, kalastellen, syöden ja ihmetellen. Hiljaisuutta ja rauhaa riitti. Joku paikallinen oli oppaana kalastusseurueelle, ja pöristeli pari reissua moottoriveneellään, mutta muuten minulla ei ollut havaintoja "ulkopuolisista" ihmisistä ennen paluumatkaa. 

Perjantaina kävimme serkkupojan kanssa muutaman tunnin kalastelureissun läheisellä Taimenlammella ja muutamalla muulla pikkulammella. Yksi taimen seurasi viehettä rantaveteen saakka, mutta oli tarpeeksi älykäs. Alamittainenhan se olisi ollutkin, kuten kaikki muutkin kalat joita seurueemme onnistui reissullamme mitattavaksi asti narraamaan. Osa porukasta oli törmännyt edellä mainittuihin verkkokalastajiin jutteluetäisyydellä. Nämä olivat sitä mieltä, että edellisten päivien aikana tapahtunut selkeä ilmojen kylmeneminen oli lopettanut kalan liikkumisen kokonaan. Hekään eivät olleet saaneet käytännössä mitään.






Lauantaiaamu valkeni sekin aikanaan, ja rauhallisesti mutta varmasti alkoi leirin purkaminen ja orientoituminen kohti paluumatkaa. Jälleen joskus vähän ennen puolta päivää kulkueemme lähti marssimaan kohti Vainosjärveä. Vainosjärven länsipäässä törmäsimme erääseen kaksikkoon, jonka reitti oli edellispäivinä kohdannut joidenkin seurueemme jäsenten reitin. Vainospäällä kävi melkoinen tuuli, kun kävelimme oikeastaan koko järven päästä päähän sen pohjoisrantaa pitkin. Rantareitti oli yllättävänkin helppokulkuinen, vain muutama ikävämpi kivikko ja koivikko sattui eteen. Vähän puolenvälin jälkeen pysähdyimme lounastamaan. Mono oli mukavasti syönnillään, ja lounastauolla alkoi juttu kääntymään siihen suuntaan, että emme yöpyisikään enää autojen tuntumassa vaan jatkaisimme vielä samana iltana Pohjois-Pohjanmaalle. Tämä vaikutti etenkin minusta erittäin järkevältä ajatukselta, sillä minun piti olla jo maanantaina Tampereella töissä. 



Olimmekin takaisin autoilla jo klo 17 ja 18 välillä. Pakkauduimme ajoneuvoihin, ja ajoimme valtatien varteen Jänisjärvelle uimaan. Tuskin koskaan olen elämässäni tuntenut sellaista kylmyyttä, kun juosta hilputin pitkin hitaasti syvenevää hiekkarantaa, tihkusateessa ja syyskuisessa pohjoistuulessa joka oli tietenkin kova ja vastainen. Oli pakko pulahtaa jo siinä vaiheessa, kun vesi yletti juuri ja juuri polviin. Sitten äkkiä takaisin autolle ja merinovillaa päälle. Kyllä muuten on mainio materiaali tuo merinovilla, se tuli todettua tälläkin reissulla moneen kertaan. Ulkoiluhommissa käytän usein merinovillaa piposta sukkiin, eikä 100 % merinovillakaan ole koskaan aiheuttanut minulla minkäänlaista kutinaa tahi kihelmöintiä.

Kylmyys ei näy kuvassa
Virkistävän uintihetken päälle edessä oli lähes 600 km maantietä. Kiireisimmät paahtoivat taas sen verran etunojassa kohti Saariselän pihviravintoloita, että me jälkijunassa tulijat päätimme pysähtyä Ivalossa ostamaan matkamutusteltavia ja tilasimme pitsat paikallisesta Anjan pitseriasta. Kyllähän se pitsa maistui. Sen voimin jaksoimme Rovaniemelle, jossa tapasimme vielä osan porukasta kun pysähdyimme McDonaldsilla kahville. Vaelluksemme oli ollut ilmeisen tasapainoinen levon ja fyysisen rasituksen suhteen, sillä automatkalla edes minä en nukkunut viittä minuuttia pidempään. Niistäkin unista heräsin nopeasti, kun havahduin tiukkaan jarrutukseen, minkä puolestaan aiheutti ajovaloissa seisova hirvi.

Tämmöinen reissu. Virveliä tuli käytettyä tällekin kesälle, rinkan sadesuojia kuvattua ja kavereita nähtyä. Ei muuta kuin ensi syksyn reissuja suunnittelemaan. Mukava olisi joskus pidempikin aika ehtiä Lapissa viettämään, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Ensi touko-kesäkuulle olisi tarkoitus saada järjestymään taas aikaa Lapin maisemille. Varsinaisesti Vätsärin erämaa-alueelle emme tällä reissulla ehtineet. Avotunturissa on aivan oma viehätyksensä, mutta pakko myöntää että tällä hetkellä sydän läpättää Vätsärille. Jotakin erityisen kiehtovaa tuossa satojen tai tuhansien kirkasvetisten lampien ja mäntyharjujen kivisessä kairassa on. Juuri tällä alueella tällainen perusleiriin perustuva oleskelu on sopivaa, sillä tuntuu kuin olisi koko ajan perillä. Tätä asiaa pitää päästä joskus selvittämään lisää. 











sunnuntai 23. elokuuta 2015

Elamon kierros, Laipanmaa 22.-23.8.2015

Kuluneelle viikonlopulle olin varaillut aikaa ja mahdollisuuksia käydä taas vähän retkeilemässä. Ajatuksena oli lähteä Mandin kanssa ensimmäistä kertaa telttailemaan. Tosin, Mandi vietti ensimmäisen telttayönsä jo edellisenä viikonloppuna Kauhanevalla. Nyt kuitenkin tarkoituksena oli hieman patikoidakin. Lauantaiseen alkuiltaan saakka pähkäilin sopivaa paikkaa, ja joskus kuuden maissa päätin lähteä katsomaan, miltä Pälkäneen ja Kangasalan rajamailla sijaitsevassa Laipanmaassa näyttäisi. Olin lukenut toisten kokemuksia alueesta, ja tarkoituksena on ollut kartoittaa myös tätä puolta maakunnasta. Kangasalan kunnan sivuilla kerrotaan seuraavaa:
Laipanmaan erämaa-alue Kuhmalahden, Sahalahden, Luopioisten ja Pälkäneen alueilla on Etelä-Suomen suurin yksittäinen metsäalue. Metsien talouskäytön myötä varsinaisesta erämaasta puhuminen saattaa jonkun mielestä olla liioittelua, mutta kyllä Laipanmaasta erämaatakin löytää.
Kaikenlaista retkeilyroipetta ja -vaatetta on tullut viimeisten parin vuoden aikana haalittua. Ja nyt sen alkaa huomaamaan, kun yöreissulle välttämättömien (mukavuus)varusteiden pakkaaminen tapahtuisi tarvittaessa 15 minuutissa. Puoli seitsemän maissa illalla käänsin auton keulan Hervannasta kohti Kangasalaa. Sahalahdella pysähdyin tankkaamaan auton ja pian Sahalahden jälkeen käännyin pikitieltä soratielle. Soratietä riitti toistakymmentä kilometriä, kunnes saavuin Rajalan metsäkämpän ympäristöön. Netistä hätäisesti tallentamani esitteen mukaisesti kämpän lähistöltä löytyi tuttu P-merkki. Parkkeerasin auton parin muun auton seuraksi. Kahden sekunnin harkinnan jälkeen päätin lähteä kiertämään opastaulun kartalle piirrettyä Elamon kierrosta, jonka ensimmäinen kiintopiste olisi kilometrin päässä sijaitseva Ruokojärvi laavuineen (Laipanmaan esite).
Luopioinen EK
(kuvalla ei ole tarkoitus ottaa kantaa
yhteiskunnassa vellovaan parkkikiekko-raivoon)
En odottanut Laipanmaalta kovin suuria, sillä tiesin sen olevan melko pitkälle talousmetsää. Myös karttaohjelman vilkaiseminen kertoi, että alueella oli paljon metsäautoteitä ja useiden vesistöjen rannoilla näkyi mökiltä vaikuttavia mustia täpliä. Mutta valinnan mahdollisuudet ovat Pirkanmaalla lopultakin aika vähissä jos ei halua alkaa piirtelemään aivan omia reittejään. Niinpä päätin antaa Laipanmaalle mahdollisuuden ja lähdin kävelemään koira hihnassa edelläni pitkin hakkuuaukon läpäisevää polkua. Ilta alkoi jo hämärtyä, tälle illalle ei juuri muuta ehtisi kuin kävellä hieman pidemmälle ja etsiä sopivan leiriytymispaikan.


Polku oli erottui maastosta hyvin, ja oli myös tasaisin välein merkitty sinipäisillä tolpilla. Maasto näytti hämärän latteudessa ehkä todellistakin latteammalta, kuten seuraava päivä tulisi osoittamaan. Maisemien ihailu sis ei ollut tällä kertaa pääasiassa, kun pistimme Mandin kanssa jalkaa toisen eteen. Ruokojärven rannassa olin hieman ihmeissäni, kun kartalla luvattua laavua ei näkynyt missään. Laavu löytyikin sitten parinsadan metrin päästä rannasta, metsäautotien päästä. Harvoin olen nähnyt yhtä luotaansa työntävää laavunpaikkaa. Laavu oli rakennettu heinikkoiselle sorapatjalle hakkuaukean reunaan. Koiran takia halusin majoittautua juuri telttaan, joten oli helppo tehdä päätös jatkaa matkaa Iso-Laipan tai Vähä-Laipan maisemiin. 

Ruokojärven laavu
Iltahämärä jatkoi laskeutumistaan vieden loputkin varjot mennessään. Taivaalla ei näkynyt pilviä, mutta tuohon aikaan metsä näytti samalta kuin pilvisenä päivänä. Polku kulki läpi soraisten kynnösalueiden, kuusivaltaisten sekametsänotkojen, kankaiden ja lehtojen, kunnes päädyin seuraavalle kiintopisteelleni, Laipanjärvien vierestä kulkevalle tielle. Pienen karttatiedustelun jälkeen arvelin telttapaikkani löytyvän Vähä-Laipalta, ja jatkoimme kävelyä vielä kilometrin verran. Jossakin vaiheessa alkoi näyttämään siltä, että ei siitä kuusikosta ja heinikosta löydy kaunista teltanpaikkaa lainkaan, mutta lopulta Vähä-Laipan lounaisnurkasta löytyi hieno kangasmaasto. Pudotin rinkan selästäni ja aloin pystyttämään telttaa. Telttaa pystyttäessäni alkoi tulla jo kunnolla pimeä, sisäteltan kiinnittämistä varten jouduin kaivamaan jo otsalampun esiin. 


Teltan pystytyksen jälkeen keittelin kaasukeittimellä talkkunapuurot ja kahvit. Maasto oli sen verran kuivan tuntuista, että en viitsinyt alkaa risukeittimellä tohraamaan. Koirakin siinä lotaisi iltaruokansa, ja hetken ihmettelyn jälkeen aloimme olla valmiita yöpuulle. Pakko myöntä, että kyllä illan pimeys oli mukavampi ottaa vastaan, kun mukana oli tuo karvainen kaveri. Mandi itse oli ihan selvästi hieman hämillään pimeydestä ja omituisesta kangasputkilosta. Se kävi pari kertaa pyörähtämässä teltan sisällä tutustumiskierroksensa, mutta nukkumaanmenon koittaessa minun piti käydä nostamassa koira sisälle. Muutaman minuutin pyöriskelyn jälkeen se löysi paikkansa, ja kohta alkoi jo tutuksi tullut tuhina. Taas yksi päivä näyttelytreeneineen ja kävelyineen oli tehnyt tehtävänsä tämän koiran elämässä. Itse nautiskelin vielä tunnin verran Tuomas Kyrön Urheilukirjaa lukien. Jostakin kuului tasainen bassojympytys, liekkö jossakin lavalla tanssit, tai mökillä juhlat. Hieman se taas palautti maanpinnalle.

Yö oli lämmin, kerrasto meinasi olla liikaa ja herätti minut muutamankin kerran. Mutta mukava oli nukkua. Koirakin nukkui hyvin. Yöllä se havahtui yhden kerran samaan sammalikon kahahteluun kuin itsekin havahduin. Pienen puhahtelun jälkeen se vakautui taas kerälleen, ja minä käänsin kylkeä. Konkoilimme teltasta ulos joskus puoli yhdeksän maissa. Päivästä näytti tulevan yhtä aurinoinen ja lämmin kuin edellisestäkin. Aamupalaksi tuttu sekoitus kaurapuuroa ja Lämmin Kuppi -marjasoppaa. Koiralle omia kuivaherkkujaan. Leiri kasaan ja kohti Elamojärveä.

Vähä-Laippa
Aamupäivän auringossa ympäristö näytti paljon mukavemmalta kuin illan hämärissä. Oikeastaan maasto oli ihan mukavaa käveltävää, ja metsätyypit vaihtelivat. Mustikoita oli polun varressa paljon, paikoin vieläpä erittäin isoja ja makeita. Elamojärvellä kävimme katsastamassa rantakalliolla yksityisten mökkien välissä sijaitsevan laavun ja tulipaikan, mutta oikeastaan pysähtymättä jatkoimme kulkuamme kohti Verkkojärveä. Välissä pidimme lyhyen miehen- ja koiranjuottotauon, mutta muuten annoimme monoille ja tassuille liikettä, kun tuntuivat olevan hyvin syönnillään.

Elamojärven laavulta
Verkkojärven rannoilla oli uusia hakkuaukkoja ja polut niiden myötä vähän hukassa. Ajattelin kävellä tietä pitkin laavulle, mutta tieltä havaitsin mielenkiintoisen näköiset rauniot, joita piti mennä vilkaisemaan. Jälkeenpäin tarkistin netistä, että raunioiden historia on varsin erikoinen:
Verkkojärven kiviseinäisten rakennusten rauniot. Matts eli Verkkojärven Matti syntyi täällä kymmenlapsisen perhen kuudentena vesana vuonna 1865. Matti oli torpan viimeinen asukas. Hän pelkäsi tulta ja sammakoita ja rakensi sitten kiviset seinät puurakennuksen ympärille. Hän rakensi myös kivisen tien Verkkojärven rantaan (http://www.sappee.fi/files/1_SIVU_Laipanmaa_070411_web.pdf) 

Raunioissa oli nähtävillä ikkuna-aukot
Raunioiden luota löytyi myös kadonnut polku. Kävimme pyörähtämässä laavulla ja Verkkojärven rannassa, oikein mukavan näköinen paikka. Laavu oli nimetty kivisten seinien rakentajan mukaan (etunimikaimani), se selvisi laavun otsalaudoitukseen tehdystä kyltistä. Reissun ensimmäiset ihmiset näimme myös, olivat menossa uittamaan koiraansa. Verkkojärveltä oli enää alle kilometrin matka autolle. Se meni nopeasti. Autolle päästyämme sidoin koiran hihnastaan puuhun, ja keitin pikaisesti matkakahvit.

Verkkojärven kaiman nimikkolaavu
Kotona olimme ennen kahta. Jälleen kerran mukava osoitus siitä, että 15-20 tunnissakin pääsee ihan mukavasti retkeilytunnelmiin, ja fiilis on melko pitkälti sama kuin olisi ollut reissun päällä pidempäänkin. Koira toi reissulle mukavasti seuraa ja seurailtavaa. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia retkiä, joita toivottavasti Mandin kanssa ehdimme  kokea vielä paljon.

Laipanmaa, mitähän tuosta nyt sanoisi. Ihan kiva paikka, jonne on melko matala kynnys lähteä retkeilemään ilman suuria ennakkovalmisteluja. Opaskartat ja opasteet olivat ihan kelvolliset. Rakennetut tulipaikat ja laavut ajoivat varmasti asiansa ihan hyvin, lukuunottamatta Ruokojärven laavua josta tulee kyllä vain pahalle tuulelle. Polut olivat hyväkuntoisia ja pitkoksia oli rakenneltu pahimpiin paikkohin. Paikoin pitkokset olivat pääseet lahoamaan, ja "työsauma" oli melko hyvin nähtävissä. Parin-kolmen kesän vanha lankutus vaihtui äkkiä lahoksi, ja vaiheessa olemisen paljasti viimeistään polun vieressä makaava lankkukasa. Ehkä ne kannattaisi käydä joskus naputtelemassa paikalleen, muuten on lahot lankut sekä asennettuina että asentamattomina. Maisemiltaan aika peruspolkua, eniten tykkäsin Elamojärven ja Verkkojärven välisestä, hieman pidemmästä pikataipaleesta. Täytyy varmaan joskus käydä kiertämässä myös muita rengasreittejä alueella. Perheretkeilijöille alue tarjoaa helposti saavutettavia nuotiopaikkoja. Jos taas lähden pienten lasten kanssa patikoimaan, löytyy Pirkanmaaltakin mielestäni Laipanmaata parempia vaihtoehtoja.


Digipokkari pitäisi hankkia. Saisi parempitasoisia kuvia kuin kännykällä. Jotenkin olen laiskistunut kantamaan järkkäriä mukanani, etenkin kun yleensä liikun oman keskittymisensä vaativan koiran kanssa.