sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Etsin kunnes löysin suon

Toistaviikkoisen plussakelin jälkeen Foreca näytti sunnuntaille pikkupakkasta ja auringonpaistetta. Tästä maalautui tietenkin heti mieleeni kuva aavasta suoaukeasta jossa hiihtäjä sujuttelee suksillaan kevyesti hangen päällä, auringon lämmittäessä kasvoja. Käytännössä olen syntynyt suolla ja elänyt suolla, onhan synnyinpitäjän pinta-alastakin puolet suota. Kalleimpiin muistoihin kuuluvat hiihtoreissut Karhusuolla, Nimettömällä suolla, Lavasoilla ja Litokairassa. Mieleeni maalaama taulu muistutti siis kutakuinkin tätä:


Aloinkin suunnittelemaan sunnuntaipäivän hiihtoretkeä, ja kartalla kohdistin katseeni etenkin suo-päätteisiin paikkoihin, josko jostakin löytyisi sopiva suojuottien ketju, jota pitkin pystyisi tekemään kotoa käsin eräänlaisen rengaslenkin. Toki Hervantajärveä hyödyntäen. Tiheät ja kalliokkoiset kuusikot ovat hieman työläitä hiihdettäviä. Kartta lupailikin muutamia kapoisia suomaastoja, tosin ojitettuja sellaisia. Vankalla Koillismaan kitumäntynäkemyksellä ajattelin, että ei ole ennenkään ojitetulla suolla puusto kasvanut. Lähiympäristöön tutustumista olisikin hyvä jatkaa siellä päin.

Sunnuntai-aamuna yhdeksän maissa nakkasin repun selkääni, sukset olalle ja kävelin muutaman sadan metrin matkan Ruskontien alitse Hervantajärven uimarannalle johtavalle tielle. Napsautin sukset jalkaan, ja hetken tietä hiihdettyäni kohti räpelsin koiranulkoiluttajien tamppaamaa polkua pitkin kohti Makkarajärveä. Makkarajärvellä totesin hankikannon ainakin jäällä erinomaisen hyväksi.

Jatkoin Makkarajärveltä ojanotkoja myötäillen itään kohti Muuransuota. Että osaa olla sakeita metsiä, ja "mielenkiintoisia" hiihdettäviä. Ainakin ajatukset pysyy olennaisessa, eli pystyssä pysymisessä ja sopivien aukkojen katselemisessa etumaastosta. Yhtään pidemmillä suksilla ei tuolla viitsisi rymytä, "Hokit" tai lumikengät olisivat puolestaan aivan erinomaisen käytännölliset. Metsässäkin hanki kantoi kuitenkin sen verran mukavasti, että varsinaisesta rämpimisestä ei tarvinnut puhua.

Harvinaisen selvää maastoa
Pujottelin notkoissa siksakkia hiihdettäviä väylien mukaan. Silmiinpistävää näissä maastoissa on se, kuinka selvästi metsäkuvioiden rajat erottuvat. Tekisi metsäammattilaisen työstä helppoa. Aina kun harvennettu kuvio päättyy, on edessä lähes läpipääsemätön kuusiaita, joka on kuin esirippu jonka takaa aukeaa taas hieman kuljettavampaa metsää. Jahtikartan mukaan Muuransuon piti olla aivan näköpiirissä, mutta joka puolella näkyi vain kuusikkoa tai kallioreunaisia maankohoumia eli täkäläisittäin vuoria. Lopulta kartta-gps oli vakaasti sitä mieltä että seison suolla. Verratessani karttakuvaa ympäristöön, totesin sen pitävän paikkaansa. Seisoin siis suolla, jossa kasvoi taivaan peittävä kuusikko!
Muurassuon hankikelit
Ojitus oli tehnyt tällä suolla tehtävänsä. Viereiseltä suopalstalta oli jo päätehakkuut tehty ja aukolla kasvoi polvenkorkuinen taimikko. Hiihdin "suon" päästä kulkevaa tietä kohti, enkä viitsinyt enää lähteä toikkaroimaan tien toiselle puolelle, vaikka kartan mukaan siellä piti olla Koivistonsuo. Siniset viivat saivat epäilemään, että saman kohtalon oli kokenut tämä suo kuin naapurinsakin. Varjojen mailta nousin aurinkoiselle tielle, jossa oli pakko nautiskella hetki auringon lämmöstä.

Jatkoin tietä pitkin puolisen kilometriä kohti kaakkoa ja tulin voimalinjalle. Voimalinjaa pitkin kulkevalla tiellä oli maasturin jättämät urat, mutta välissä oli mukava hankipatja jota pitkin oli leppoisa hiihdellä. Hiihtelin linjaa pitkin lounaan suuntaan taas muutamia satoja metrejä ja silmiini pisti vasemmalla puolella näkyvät, korkealla huitelevat petäjien latvat. Kartan mukaan kyseessä oli Riuttavuori. Katsoin, että Riuttavuoren kautta hiihtäessä tiepohjia voisi käyttää mukavasti hyödykseen, ja käänsin kurssini taas kohti kaakkoa. Matkan varrella voisi katsoa, miltä näyttää Houkansuo

Yksinkertainen hakkuuaukko oli taas monimutkainen läpäistävä, mutta parin umpikujan ja kuusiverhojen läpi könyttyni löysin Houkansuon läpi kulkevalle retkeilypolulle. Polku erottui maastosta muutamien jalanjälkien vihjaamana. Tällä suolla kuusikko oli pienempää mutta sakeampaa, kuin edellisellä.

Houkansuo
Houkansuon aapoja en jäänyt sen pidemmäksi aikaa ihailemaan, vaan jatkoin kohti Riuttavuoren rinteitä. Riuttavuori olikin oikein positiivinen kokemus jyrkkine rinteineen ja vuoren laella kasvavine männikköineen. Päätin pitää kahvinkeitto- ja makkaranpaistotauon mukavan näköisen kuusen katveessa paikassa johon aurinko näytti paistavan kaikkein kirkkaimmin. IKEA-mallin risukeitin näytti taas kerran voimansa. Kyllä yksinkertainen osaa olla käytännöllistä.

Tauko

Aterinteline työssään
Syötyäni ja kahviteltuani lähdin rymyämään vuoren toiselta puolelta alas, tavoitteenani eteläpuolella kulkeva tieura. Pääsin alas suistumatta kallionkoloon ja katkomatta suksiani, ja aurattua tietä pätkyttelin pienen matkaa kunnes tulin aurattu tie muuttui Taivalpirtin latuverkostoon liittyväksi latu-uraksi. Sivakoin ladun vierustaa kunnes tulin sopivaan notkopaikkaan josta pääsin oikaisemaan Koukkurahkalle. Ja sieltäpä löytyi suota muistuttavaa maastoa! Kyllä tämän ihan hyvällä omallatunnolla pystyi suoksi lukemaan, ja näin ollen tutkimusmatkani tavoite oli edes osittain saavutettu.

Koukkurahkan itäpää
Koukkurahkan suohangista ehdin nauttia 370 metrin matkan, kun piti edellisen reissun kokemuksesta viisastuneena kääntyä Taivalpirtin latu-uralle kohti Hervantajärveä. Latu-uraa hiihtelin varmaan kilometrin verran kunnes Viitastenperän jää alkoi vilkkumaan puiden välistä. Laskin matalalta törmältä jäälle, ja ah, sitä autuutta. Jään päällä muutama sentti lähes umpijäätynyttä lunta, kuitenkin pinnasta juuri sopivan pehmeää huonokanttisille suksille. Ei voinut kuin hymyillä ja antaa suksien ja sauvojen tehdä työtään auringon lämmittäessä kasvoja...

Hervantajärven jää
Kotona olin jo puoli kahden maissa. Mukava reissu, taas on Hervannan ympäristöstä piirretty päähän yksi karttalehti lisää, ja integroituminen tähän suottomaan maakuntaan edistynyt palasen verran. Mutta kyllä siellä läänin ainoalla suolla, eli Siikanevalla pitää vielä tälle kevättalvelle ehtiä käymään.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Sukset suihkien helmikuulle

Kylläpä tämä aika rientää. Perjantaina pohdiskelin, että vieläköhän ehtisi tammikuulle tehdä jonkun metsäreissun. No hieman olisi mennyt vaikeaksi järjestää aikatauluja, sillä tuolloin oli helmikuustakin kulunut jo kulunut jo kuusi päivää.

Onhan tässä ollut monenmoista aktiviteettia. Koiranpentu pitää osaltaan huolen arkiulkoilun lisääntymisestä, vaikka kovin pitkiä lenkkejä ei vielä kolmikuisen turriaisen kanssa tule tehtyä. Yhdet sunnuntaikahvit kävimme kyllä Mandin kanssa jo keittelemässä Hervannan takametsissä, Birgitan polun tuntumassa.


Suksin suolle

Hiihtokausi on tullut myös avattua viimeisen parin viikon aikana. Tämän talven hittiuutuutena olen esitellyt itselleni perinteisen hiihtotyylin. Kävin Messukylästä Pyörätaikureiden Sporttidivarista ostamassa sopuhintaan kasan käytettyjä sauvoja, monoja, suksia ja siteitä asennuksineen ja huoltoineen. Siellä oli kaupanteon meininkiä ja tavara vaihtoi omistajaa kuin turkkilaisella torilla. 

Metsäladuille mieli teki ja sinne pääsinkin hetimmiten, sillä Tampereen Taivaltajat ry:n mahtavasti ylläpitämä Taivalpirtin latu on ollut kohtuullisessa hiihtokunnossa jo muutaman viikon. Hiihtelin Taivalpirtille saakka, mutta meninkin Vähä-Riutan laavulle testaamaan miten K-Raudasta ostamani pelletit toimivat risukeittimen polttoaineena. Toimivathan ne paremman puutteessa näin talvella, kun muistaa huolehtia sytytyspaloja mukaan. Kahvit sai keitellä ja makkarat paistaa rauhassa, muita ihmisiä ei näkynyt ennen kuin lähtöpakkailuja tehdessä. Hienot ovat reitit ja paikoin vähän heikko lumitilannekin korjaantunee vielä helmi-maaliskuussa.



Vähä-Riutan nuotiopaikka Taivalpirtin nurkilla

Myös Seitsemisen metsäladuilla kävimme hiihtelemässä yhtenä lauantaina. Kyllä on muuten mukavaa vaihtelua pururadan kiertämiseen. No, vähän viikonloppupainotteiseksi on nyt hiihtely jäänyt, joten varsinaisesta kuntoilusta on lienee tänä talvena turha puhuakaan. Kunhan pääsee välillä fiilistelemään. Valitettavasti Seitsemiseltä en muistanut räpsiä kuin pari kuvaa, edes pakollista nuotiokuvaa en muistanut ottaa.

Seitsemisellä oli hyvät ladut
Viime viikolla tarttui työreissulla Hämeenlinnan SA-kaupasta mukaan armeijan suksipaketti (sukset, siteet, sauvat). Samaan sylykseen nappasin vielä yhdet Helly-Hansenin aluslapaset, pari nahkaista irtoremmiä ja Carinthian lapuilla varustetun makuupussin sisäpussin. Hintaa tälle setille kertyi kokonaiset 38 euroa. Todellista budjettitavaraa siis, tarvitsematta kuitenkaan välttämättä tinkiä laadusta. 

Intin vanhoja Järvisiä kävinkin viime lauantaina testailemassa Hervantajärven maisemissa. Koukkujärvellä risukeitin pääsi taas toimintaan, kun keittelin pellettien loimussa kahvit ja paistoin makkarat. Hiihtokeli oli aivan erinomainen, ainoastaan Hervantajärven jäällä meinasi olla hieman vesikeli, ja räntääkin alkoi tuossa vaiheessa satamaan vasten kasvoja. 






Hervantajärven jäällä hiihdellessä sain taas ihan uudenlaista perspektiiviä suomalaiseen rakennuskulttuuriin. Tämän järven rannoilla nimittäin näkyy, että rantarakentamisen rajoittaminen on vielä suhteellisen nuori ilmiö. Viitaperää lukuunottamatta koko järven rannat on rakennettu täyteen mitä erilaisimpia saunoja, hökkeleitä ja mökkejä. Joidenkin rakennusten nurkat ovat vesirajan tasalla tai jopa ylittävät vesirajan. Täytyykin käydä kevättulvien aikana katselemassa tilannetta taas uudesta näkökulmasta.

Todellista rantarakentamista Hervantajärvellä
Mukavaa oli. Omien latujen vapaus on taas jotakin aivan muuta kuin latukoneen jälki, olipa se sitten vedetty metsän siimekseen tai valotolpalta toiselle. Suksetkin toimivat ihan riittävän hyvin, eipä tarvinnut kalliokossa kolutessa murehtia suksenpohjia. Näihin maastoihin nuo armeijan kompromissisukset ovat pituutensakin puolesta oikein sopiva kompromissivalinta. Sauvat olivat vähän heikommat, toisesta napsahti muutama somman "puola" poikki heti ensimmäisellä reissulla. 


Vesikeli
On tämä Hervannan ympäristö kyllä hienoa seutua tämmöiselle luontopuuhastelijalle. Käytännössä omalta pihalta pääsee suksimaan hyvinkin rauhalliseen ja erämaiseen ympäristöön, kauniiden lampien rannoille vaikkapa kahvin keittoon. Tunnin matkan päässä on valehtelematta kymmeniä laavuja tai nuotiopaikkoja mihin pääsee vaikka tennareilla. Samoin tunnissa tai parissa pääsee useammankin eri kansallispuiston tai retkeilyalueen maisemiin vaikka viikonlopun reissulle. Kyllähän se ainakin hyvästä hätäavusta käy, kun odottelee pääsyä pohjoisempiin maisemiin.

Käyttökokemusten jakamista

Kumman tasaisesti ihmiset viitsivät tätäkin blogia käydä lukemassa, kun käyttötilastoja katselee. Kiitos siitä! Tai sitten ne ovat bottien jälkiä, jotka näkyvät tilastoissa... Mutta joka tapauksessa, mitä nykyihminen tekee, kun on hankkimassa jotakin vähänkin arvokkaampaa tavaraa? No, ihminen menee tietenkin googleen ja etsii tuoteryhmän tai tuotteen nimellä käyttäjien, asiantuntijoiden ja eri medioiden arvosteluita ja vertailuita oman ostopäätöksensä taustatiedoksi. Niin minäkin teen, lähes päivittäin vaikken mitään olisi hankkimassakaan. Retkeilyvälineiden hankinnassa muiden käyttäjien kokemuksista on aina ollut itsellekin suurta iloa ja hyötyä. Niitä kokemuksia ei tosin löydä mistään, elleivät ihmiset niitä jaa. Kai täytyisi kantaa kortensa kekoon itsellänikin, kun aihe kuitenkin kiinnostaa. Kun joskus saisi aikaiseksi tehdä taas tähänkin blogiin joitakin varustejuttuja. 

Virtuaaliretkeilyä Norskien kanssa

Virtuaaliretkeilyäkin on tullut tässä harrastettua, mm. YLE:n lähettämien norjalaisten sarjojen kautta. Parhaillaan YLE esittää seikkailija-toimittaja-dokumentaristi Lars Monsenin sarjaa Erämaan armoilla. Sarjassa Lars kuljetetaan helikopterilla keskelle ei-mitään, ja tehtävänä on selviytyä ihmisten ilmoille annetussa aikarajassa, annetuilla varusteilla ja annetuilla ohjeilla. Ihan mielenkiintoinen sarja on ollut kahden jakson jälkeen, ja aina noita Norjan maisemia katselee ilokseen. Ai että, joskus kun pääsisi sinne itsekin viikoksi tai pariksi. Monsenin seikkailuja näyttäisi olevan jonkinlaisella tarjonnalla saatavilla esim. YouTubesta.

Myös Cecilie Skogin ja Alex Gammen naamat ovat olleet esillä näyttöruuduillani viime aikoina. Alexin dokumentti Etelänavan valloittamisesta näkyi Ylen kanavilta jokin aikaa sitten (samaan aikaan Etelänavalle vaelsi myös eräs australialaiskaksikko, ja heidän seikkailunsa linkittyy oman dokumenttinsa kautta hauskasti Gammen matkaan). Skogin nimi tuli puolestaan vastaan ensimmäisen kerran joulun aikaan K2-vuorella tapahtunutta, Skogin aviomiehen hengen vaatinutta kiipeilyonnettomuutta käsittelevässä dokumentissa (The Summit, 2012). Nyt Skog ja Gamme esiintyvät Suomessakin näytettävässä Unelmamatka-sarjassa, jossa siinäkin saa nauttia Norjan upeista maisemista.

Tulipa pitkä kirjoitus. Pitäisi kai kirjoittaa useammin ja vähemmän.