keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Siikanevan kierros 27.2.2016

Talvi on ihmisen parasta aikaa. Tammi-helmikuun vaihteessa olin jo valmis unohtamaan kaikki talveen liittyvät toiveet ja orientoitumaan pitkään kevääseen poluilla juosten ja pyöräillen. Sitten tapahtui käänne ilmastossa, ja yhtäkkiä meillä Tampereellakin oli ihan täysi talvi. 


En tiedä, onko mitään mahtavampaa kuin lumi,, sopiva pakkanen ja vähintään päivä vapaa-aikaa. Auringonpaisteet sun muut ovat sitten ylimääräistä ekstraa. Helmikuun viimeisenä viikonloppuna vietin hienon sunnuntaipäivän Siikanevalla. Tällä Pirkanmaan laajimmalla suoalueella olen pistäynyt pari kertaa sulan maan aikana, mutta nyt oli hyvä tilaisuus lähteä Mandin kanssa suolle harrastamaan yhtä suosikkiaktiviteeteistani, eli umpihankihiihtoa. 

Siikaneva on Pirkanmaan laajin yhtenäinen suoalue ja samalla maakunnan tärkein soidensuojelualue, minkä lisäksi alue on arvokas linnustoltaan. Siikanevan keidas- ja aapasoilla on myös tärkeä rooli tutkimus- ja opetuskohteena. Siikanevalla on valtion hallinnoivan soidensuojelualueen lisäksi yksityinen luonnonsuojelualue. (http://www.luontoon.fi/siikaneva) 

Sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen lähdin taittamaan vajaan tunnin matkaa Ruoveden ja Orivedenvälissä sijaitsevaan kohteeseen. Perillä Ollinkiventielläm Siikanevan P-paikalle johtavan tien risteyksessä huomasin että lumilapio jäi kotiin, mutta edellisen pysäköitsijän jäljille sain veivattua auton niin, että maastokelpoisemmat autot pääsivät vielä kulkemaan risteyksestä eteenpäin. Hiljaista oli, pari lumista autoa paljasti että alueella oli myös yöpyjiä.

Sitten ei muuta kuin sukset jalkaan ja hiihtämään. Puoli kilometriä vanhoja jälkiä aapasuon reunaan, ja sitten umpiseen, nokka kohti alueen etelälaitoja. Olin aamulla katsonut sen verran karttaa, että suunnitelmanani oli kiertää Siikanevan aluetta myötäpäivään suurimpien aapojen kautta. Noin kilometrin jälkeen pysähdyin saarekkeeseen, kaadoin termarista kuumaa vettä kippoon ja Lämminkuppi-jauheen sekä kaurahiutaleet perään. Aamupalan painikkeeksi pikakahvit.




Aamupäivä oli melko tuulinen. Pikkupakkasella tuulenpitävyys oli vedenpitäviä kalvoja olennaisempi tekijä, mutta ihan testimielessä päätin pukea ylleni viime kesänä hyvällä kaupalla Camusta hankkimani Rab Neo Guide -kuoritakin. Takin erityispiirteenä on testien mukaan pidettävä joustavaa ja pehmeää, mutta täysin vedenpitävää kolmikerroksista kalvomateriaalia (Polartec® NeoShell®). Softshellmäisen joustavuuden lisäksi näitä Rab:n käyttämiä kalvoja on kehuttu erinomaisesta hengittävyydestä. Pakko myöntää, että kyllähän se toimi erinomaisen hyvin. Takin lisäksi minulla oli ylläni ainoastaan Devoldin kaksikerroksinen merinovillapaita, ja missään vaiheessa en tuntenut oloani epämukavaksi. Takissa on aivan loistavat ventilaatioaukot kainaloissa, mikä tällaisissa hiihtohommissa varmasti edesauttoi pahimpien höyryjen poistumista. Takin huppu on myös oikein toimiva ja mukava, ja kohtuullistakaan sivutuulta huppu päässä juuri huomannutkaan.




Hiihtelin etelälaitoja kohti alueen länsireunaa. Koira kulki mukavasti mukana ja näytti sekin nauttivan umpisessa juoksemisesta. Jossakin vaiheessa sattui pieni yllätys, kun keskellä suota kulkenut oja olikin sula, ja edellä kulkenut koira pulahti pienen sohjokerroksen läpi sukelluksiin. Sieltäpä kuitenkin selvittiin, ja pienten kuivattelujen jälkeen reippaasti liikkeelle ettei kylmä päässyt tarttumaan. Hiihtelin kohti Siikasaarta, ja ison saaren edustalla olevassa pienessä saarekkeessa pidin lounastauon. Ostin muutama viikko sitten vara- ja talvikeittimeksi käytetyn trangian, ja hyvinhän se kiehutti spagettibologneset. Risukeittimenkin virittelin, ja keittelin siinä kahvi- ja kaakaovedet. Samassa yhteydessä sulattelin lumesta täytettä myös termariin.




Rauhallisen ruokatauon jälkeen oli aika kääntää nokkaa kohti koillista, ja melko suoralla linjalla hiihdinkin seuraavat 2,5 kilometriä kohti Jaarikanmaata. Aurinko mokoma innostui paistelemaan niin, että aurinkolasit sai kaivaa taskusta. Auringonpaiste ja ilmeisesti lämmitti lumen pintaa sen verran, että pientä paatamisongelmaa meinasi paikoin olla suksien kanssa. Hienoa kuitenkin oli suksia menemään ja pysähtyä välillä nauttimaan orastavasta kevään lämmöstä.






Kiersin Jaarikanmaan pohjoispuolelta pienen kuusikkopätkän läpi takaisin avosuolle ja siitä suunnistin takaisin kohti pikkulatosaarta ja poljettuja jälkiä. Valmiilla jäljellä näinkin sitten reissun ainoat ihmiset, kun pariskunta käveli vastaan koiriensa kanssa. Autolla nautiskelin vielä leivät ja kaakaot. 



Tämäkin reissu kesti lopulta kokonaisuudessaan vain 6-7 tuntia ja noin 12 kilometriä, mutta siitä huolimatta jää varmasti mieleen siinä missä pidemmätkin reissut. Kaikki elementit olivat kohdallaan: koskematonta lunta, lähes erämainen ympäristö, ympärillä tilaa ja avaruutta. Hiljaisuus ja omien latujen vapaus. Siikanevalle on vielä näillä lumilla palattava, ehkä kierrän sen silloin toiseen suuntaan.


Jälki tallennettu OruxMapsilla